Sodat ja jälleenrakennus (1939-1960)
Talvisota
Neuvostoliitto solmi hyökkäämättömyyssopimuksen Saksan kanssa 23. elokuuta 1939. Sopimuksen
salaisessa lisäpöytäkirjassa sovittiin että Suomi, Baltian maat ja Puolan itäosa kuuluvat
Neuvostoliiton etupiiriin ja Puolan länsiosa Saksan. Neuvostoliitto solmi Viron kanssa avunantosopimuksen syyskuun
lopussa, ja vastaavat sopimukset myös Liettuan ja Latvian kanssa. Suomalaiset saivat lokakuun alussa kutsun Moskovaan
ja neuvotteluvaltuuskunnan puheenjohtajaksi valittiin J. K. Paasikivi. Neuvottelut alkoivat Kremlissä 12.10..
Neuvostoliitto halusi vuokrata Hangon tukikohdan ja saada Suursaaren, Seiskarin, Lavansaaren, Tytärsaaren ja Koiviston
sekä osan Karjalan kannasta. Vastineeksi Neuvostoliitto tarjoutui luovuttamaan Suomelle Repolan ja Porajärven
alueen. Suomen valtuuskunta palasi Neuvostoliitosta 13.11. tuloksetta. Marraskuun 26. päivä 1939 Neuvostoliitto
syytti Suomea ns. Mainilan laukauksista ja vaati joukkojen vetämistä kauemmaksi rajasta ja irtisanoi Suomen kanssa
aikaisemmin solmitun hyökkäämättömyyssopimuksen. Aamulla 30.11. Neuvostoliiton tykistö avasi
tulen Kannaksella ja Helsinkiin tehtiin yllätyshyökkäys. Suomi julistettiin sotatilaan ja joukkojen
ylipäälliköksi nimitettiin marsalkka Mannerheim. Talvisodan alettua A. K. Cajanderin hallitus erosi. Uuden
hallituksen pääministeriksi nimitettiin Risto Ryti ja ulkoministeriksi Väinö Tanner.
Suomen kenttäarmeijassa oli yhdeksän divisioonaa, joista viisi oli Karjalan kannaksella. Neuvostoliiton vahvin
armeija oli Kannaksella ja sen tavoite oli hyökkäys Viipuriin ja Kymijoen linjan yli. Neuvostoliittolaiset
saavuttivat joulukuun alussa Mannerheim-linjan Taipaleella, mutta heidät torjuttiin. Suomalaisten puolustus kesti
myös Summassa ja sota muuttui Kannaksella asemasodaksi. Tolvajärvellä ja Ägläjärvellä
Talvelan ryhmä saavutti voitot. Vihollinen torjuttiin Kollaanjoella 12.12.. Myös Ilomantsissa, Lieksassa ja
Kuhmossa säilytettiin asemat. Suomussalmella käytiin ankarat taistelut, jolloin venäläiset lyötiin.
Mm. Raatteen tiellä vihollisten joukkoja tuhottiin mottitaktiikalla. Uusi hyökkäys aloitettiin Kannaksella
helmikuun alussa 1940 ja se keskittyi Summaan. 11.2. suomalaisten asema repesi ja he vetäytyivät
Länsi-Kannaksella väliasemaan. Väliasemasta joukot perääntyivät 27.2. taka-asemaan Viipurin -
Talin - Vuoksen linjalle. Taistelut alkoivat Talissa ja Vuosalmella ja jatkuivat siellä kiivaina sodan
loppuun saakka.
Neuvottelut Suomen ja Neuvostoliiton välillä alkoivat, kun suomalaiset saivat yhteydet neuvostohallitukseen
Hella Wuolijoen ystävän, Neuvostoliiton Tukholman-lähettilään Aleksandra Kollontain
välityksellä. Aluksi yhteydenotosta tiesivät vain ulkoministeri Väinö Tanner,
pääministeri Ryti ja Paasikivi. Hallituksen ulkoasiainvaliokunta kokoontui 12.2., jonka jälkeen Ruotsille
esitettiin virallinen avunpyyntö. Ruotsi kieltäytyi avunannosta sodan pelossa. Helmikuussa saatiin Englannista
tieto, jonka mukaan sieltä voitaisiin saada huhtikuun lopulla apua. Helmikuun lopulla Molotov vaati suomalaisten
vastausta rauhanehtoihin maaliskuun alkuun mennessä. Suomi ilmoitti Moskovaan suostuvansa rauhanneuvotteluihin ja kutsu
Moskovaan tuli 6. maaliskuuta 1940. Neuvotteluvaltuuskuntaan kuului Ryti, Paasikivi, kenraali Rudolf Walden ja eduskunnan
ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Väinö Voionmaa. Rauhansopimus allekirjoitettiin 13.3.1940.
Välirauha
Ensimmäisenä aloitettiin luovutettavan Karjalan tyhjentäminen siirtämällä
siviiliväestö uuden rajan taakse. Irtaimisto oli luvallista ottaa mukaan. Ristiriitaa aiheutti se, että
vetäytyjät polttivat kiinteistöjä mennessään. Toinen ristiriitoja aiheuttava tekijä oli
rajanveto, suurin ongelma oli Enson alueen luovuttaminen Neuvostoliitolle. Jännitettä Suomen ja Neuvostoliiton
välille lisäsi myös huhtikuussa 1940 perustettu Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura.
Seuraa pidettiin peitejärjestönä mm. sen ympärillä esiintyneiden levottomuuksien takia. Suomen
sisäpolitiikassa eniten työtä aiheutti siirtoväen asutus. Maaliskuun 14. päivänä 1940
Suomi ehdotti Ruotsille ja Norjalle puolustusliiton solmimista. Molotov ilmoitti, että hanke oli rauhansopimuksen
vastainen, jolloin siitä luovuttiin. Asia otettiin uudelleen esille elokuussa ruotsalais-suomalaisen unionin muodossa.
Ruotsin ulkoministerin mukaan unionille piti saada Saksan ja Neuvostoliiton hyväksyminen. Neuvostoliitto ei unionia
hyväksynyt, joten hanke kariutui uudelleen. Lisäksi Molotov uhkasi mitätöidä Moskovan
rauhansopimuksen, jos Suomi ja Ruotsi solmisivat liiton.
Moskovan rauhan jälkeen Suomi aloitti yhteyden Saksaan. Saksan ulkoministeriön edustaja tapasi 5. toukokuuta
1940 mm. pääministeri Rytin, jonka kanssa käytiin neuvotteluja asehankinnoista. Seuraavan kerran Saksan
edustaja tapasi Rytin ja Mannerheimin heinäkuun 20. päivänä. Elokuussa sovittiin sotatarvikkeiden
toimittamisesta suomalaisille ja solmittiin kauttakulkusopimus. Saksan hyökkäyssuunnitelmaa Neuvostoliittoa
vastaan allekirjoitettiin 18. joulukuuta 1940. Joulukuussa kenraali Talvela vieraili Berliinissä, jolloin hänelle
annettiin kysymykset Suomen sotilaallisesta valmiudesta. Seuraava maiden tapaaminen oli tammikuussa 1941. Tapaamisessa
keskusteltiin Norjassa olevien saksalaisten hyökkäystä Pohjois-Suomen kautta Neuvostoliittoon. Helmikuussa
alkoi jatkuva yhteydenpito. Toukokuussa Saksaan lähetettiin valtuuskunta Suomen ja Saksan sotatoimien koordinoimiseksi
Neuvostoliiton hyökkäyksen varalta. Toukokuun 25. suomalaisille esiteltiin pääajatus ja tavoitteet.
Kesäkuun alussa ensimmäiset saksalaiset joukot siirtyivät Norjasta Pohjois-Suomeen.
Jatkosota
22. kesäkuuta 1941 Saksa aloitti hyökkäyksen Neuvostoliittoon ja Suomi julistettiin sotatilaan 25.6..
Ylipäällikkö Mannerheim avaisi päähyökkäyksen heinäkuun 10. päivä ns.
miekantuppipäiväkäskyllä. Pohjoisessa suomalaiset joukot oli alistettu saksalaisille. Pääosa
Neuvostoliiton sotavoimista torjui Saksan Moskovaa kohti etenevää hyökkäystä. Paavo Talvelan
armeija, Karjalan armeija, eteni Laatokan pohjoispuolella vanhalle rajalle. Raja ylitettiin 22.7. Salmissa, jonka
jälkeen eteneminen pysähtyi Tuuloksen tasalle. Erkki Raappanan johtama 14. pataljoona eteni Rukajärvelle,
jonne se jäi syyskuun alussa. Talvela jatkoi 4.9. hyökkäystä kohti Syväriä, jossa saksalaisten
ja suomalaisten joukkojen oli tarkoitus yhdistyä. Sinne pääsi vain yksi saksalainen divisioona. Lokakuun
alussa vallattiin Petroskoi, ja sen nimenä alettiin käyttää Äänislinnaa. Rintamalinja
vakiintui joulukuussa 1941. Tammikuun 1942 alussa neuvostoliittolaiset pyrkivät murtamaan suomalaisten puolustuksen
Poventsan ja Seesjärven välisellä kannaksella, mutta epäonnistuivat.
Puna-armeija yritti uudelleen Syvärillä huhtikuussa 1942.
Neuvostoliittolaiset yrittivät pelotella suomalaisia myös partisaanitoiminnalla. Mm. Sissiprikaati 1 teki
kesällä 1942 retken Rukajärvellä. Prikaati havaittiin aikaisin ja se tuhottiin täysin.
Tämän jälkeen joukkojen kokoa pienennettiin. Itä-Karjalassa oli useiden kuukausien ajan partisaanien
pesäkkeitä. Saksan armeija pysähtyi syksyllä 1942 Moskovaan. Loppuvuodesta käytiin taistelu
Stalingradista, joka päättyi vuoden 1943 alussa saksalaisten tappioon. Leningradin saarto tukahdutettiin
tammikuun alussa 1944.
Helmikuun alussa 1943 Mannerheim kutsui koolle neuvottelukokouksen, jossa päätettiin Suomen irtautumisesta
sodasta. Maaliskuun alussa 1943 nimitettiin uusi hallitus, jota johti Edwin Linkomies. Toukokuussa Suomi kieltäytyi
jatkamasta vapaaehtoisen Saksassa taistelleen SS-pataljoonan toimintaa. Neuvostoliiton ehtojen mukaan Moskovan rauhan rajat
säilyisivät ennallaan. Kollontai välitti marraskuussa Kremlistä rauhanaloitteen. Suomi vastasi
Neuvostoliitolle ja esitti vuoden 1939 rajoja. Neuvostoliitto lähetti 20.12. vastauksen, jonka mukaan rajoina oli
käytettävä vuoden 1940 linjoja. Suomalaiset torjuivat rauhanaloitteen. Paasikivi lähti salaiselle
matkalle Tukholmaan 12. helmikuuta 1944, jolloin Kollointai luovutti uudet ehdot: suhteiden katkaiseminen Saksaan, vuoden
1940 rajat ja sotavankien palautus. Ehdot hylättiin 15.4.. Heinäkuun 1944 alussa ehdot Saksan suhteen
tiukentuivat, lisäksi Rytin ja Tannerin oli erottava. Uudeksi presidentiksi valittiin Mannerheim,
pääministeriksi Antti Hackzell ja ulkoministeriksi Carl Enckell. Moskovasta elokuun lopussa tulleissa ehdoissa
vaadittiin suhteiden katkaisemista Saksaan, jonka jälkeen Suomen valtuuskunta voisi saapua Moskovaan. Saksalaisille oli
aikaa Suomesta poistumiseen syyskuun puoliväliin. Eduskunnan salaisessa istunnossa syyskuun alussa päätettiin
ryhtyä rauhanneuvotteluihin. Aseleposopimus hyväksyttiin ja tulitus loppui 4.9.1944.
Jälleenrakennus
Rauhanneuvottelujen aikana saksalaiset jatkoivat Suursaaren valloituksen yrittämistä, vaikka Suomi oli jo
irtautunut sodasta. Hyökkäykset epäonnistuivat ja saksalaiset joutuivat antautumaan. Syyskuun 15.
päivään mennessä saksalaiset olivat vetäytyneet Oulujärven eteläpuolelle. Neuvostoliiton
painostuksesta syttyi Lapin sota. Välirauhan solmimisen jälkeen suomalaisia joukkoja siirrettiin Pohjois-Suomeen
ja Lapin evakuoiminen alkoi. Saksalaiset avustivat evakuoinnissa ja molempien maiden sotilaat pyrkivät sopimaan
vetäytymisestä ja hyökkäyksistä niin ettei taisteluja syntyisi. Ensimmäinen taistelu
käytiin Pudasjärvellä, Sillankorvan kahakka, 28. syyskuuta 1944. Everstiluutnantti Wolf H. Halsin johtama
JR11 suoritti maihinnousun Röytän satamassa lokakuun alussa. Torniossa käydyssä taistelussa saksalaiset
menettivät varastojaan, kalustoa ja miehiä. Saksalaiset pyrkivät pitämään Rovaniemeä
hallussaan kunnes Sallan, Kiestingin ja Uhtuan saksalaisjoukot olivat vetäytyneet. Rovaniemen pohjoispuolella
saksalaisten määrä oli suurempi kuin suomalaisten, jolloin sota eteni saksalaisten aikataululla. Suomalaiset
aloittivat Lapin sodan joukkojen kotiuttamisen jo lokakuun lopulla. Taistelut päättyivät marraskuun lopulla.
Sotatila Saksan kanssa kesti 15.9.1944 - 12.4.1945. Rauhansopimusta ei solmittu.
Suomelle tuli maksettavaksi 300 miljoonan dollarin edestä sotakorvauksia kuudessa vuodessa tavaroina. Sotakorvaukset
laskettiin ennen sotaa edeltäneen vuoden 1938 kurssin ja hintojen mukaan. 17.12.1944 hyväksyttiin sopimus, jossa
määriteltiin sotakorvausdollarin arvo vuoden 1938 dollarimääräiseksi maailmanmarkkinahinnaksi
korotettuna 15 % pääomatarvikkeiden ja 10 % muiden tavaroiden hinnoissa eli Suomen oli toimitettava Neuvostoliitolle
tavaroita 600-700 miljoonan dollarin edestä. Viivästyskoroksi tuli 5 % kuukaudessa koko vajaan toimituserän arvosta.
Korvaukseksi Neuvostoliitto ei hyväksynyt puutavaraa, paperia ja selluloosaa (pieni osa korvauksista suoritettiin niiden avulla)
vaan ne oli maksettava metalliteollisuuden tuotteilla (koneet, veturit ja alukset). Suomen sotakorvaustoimitukset käynnistyivät
ulkomailta saatujen lainojen ja viennin nopean elpymisen avulla. Ruotsista sai raaka-aineita ja tarvikkeita syksyyn 1945 saakka,
jonka jälkeen Suomi sai apua Yhdysvalloilta. Paasikiven toisen hallituksen nimeämisen jälkeen marraskuussa 1944
suoritusten hinnoittelua laskettiin 10-15 prosenttia ja lokakuussa 1945 Stalin antoi kaksi vuotta lisää maksuaikaa. Ennen
vuoden 1948 eduskuntavaaleja Neuvostoliitto ilmoitti jäljellä olevan sotakorvaussumman pienentämisestä puoleen ja
myöhästyssakoista luopumisesta. 1948 loppuun mennessä Yhdysvallat oli myöntänyt Suomelle 135 miljoonaa dollaria
luottoa, jota ei saanut suoraan käyttää sotakorvausten rahoittamiseen. Ne kuitenkin auttoivat
vahvistamalla maan taloutta. Sotakorvaukset Neuvostoliitolle päättyivät olympiakesänä 1952. Sotakorvausten
suorittamisen päättymisen kunniaksi hallitus järjesti syyskuussa kansanjuhlan.
Neuvostoliitolle luovutetuilla alueilla oli asunut noin 12 % Suomen väestöstä. Jatkosodan aikana oli
luvattu maata rintamamiehille, sotainvalideille ja kaatuneiden perheille. Uusille tiloille maata otettiin lähinnä
valtiolta, seurakunnilta, rappiotiloilta, keinottelijoilta ja yhtiöiltä. Maanviljelijät olivat suurin
luovuttajaryhmä, valtion osuus oli 40 % luovutetusta maasta. Maan luovuttajille annettiin viidentoista vuoden kuluttua
lunastettavia valtion obligaatioita korvaukseksi maasta.
Lisätietoa: