Suojeluskuntajärjestö




Suojeluskuntatoiminnan juuret yltävät 1905 suurlakon ja Viaporin kapinan jälkeiseen aikaan, jolloin eri puolille maata muodostettiin suojeluskuntia, joiden tehtävänä oli järjestyksen valvominen sekä ihmisten ja omaisuuksien suojeleminen. 1914 kunnissa alettiin myös ehkäistä viinan salapolttoa ja muita siveettömyyksiä järjestysmiehistöjen voimin. Maaliskuun vallankumous Venäjällä lisäsi levottomuutta ja suojeluskuntia perustettiinkin yhteiskuntarauhan turvaamiseksi. Levottomuuden vallitessa suojeluskuntaliike kasvoi kesällä 1917. Ruotsinkielisellä Pohjanmaalla ja Karjalassa perustettiin järjestysmiehistöjä, Satakunnassa ja Varsinais-Suomessa järjestyskuntia ja Pohjanmaalla ja Itä-Suomessa aktivistien salaisia palokuntia.

Pohjanmaan kunnat olivat perustaneet ensimmäisiä suojeluskuntia ja järjestysmiehistöjä jo 1906 ja samaa jatkettiin kesällä 1917. Tarkoituksena oli taata järjestys ja rauhallisuus, mutta se niiden perustaminen liittyi myös keväällä 1917 voimaan tulleeseen elintarvikelakiin. Lain mukaan valtiolla oli oikeus takavarikoida ylimääräiset elintarvikevarastot ja jakaa ne yleiseen käyttöön ja se aiheutti vastustusta maanviljelijöiden mielissä mm. Etelä-Pohjanmaalla, Savossa ja Karjalassa. Ensimmäiset kunnalliset suojesluskunnat perustettiin Kristiinankaupunkiin ja Joensuuhun. Elokuun loppuun mennessä Suomessa toimi 20 kunnallista järjestysmiehistöä ja suojeluskuntaa.

Lounais-Suomessa maanomistajat perustivat ensimmäisiä järjestysjoukkoja huhtikuussa. Työläiset lakkoilivat ympäri Satakuntaa useamman kerran kylvökauden alettua aina elokuun alkuun saakka. Sadonkorjuukauden levottomuuksien takia Satakuntaankin perustettiin vartiostoja, joiden tarkoitus oli ehkäistä levottomuuksia ja suojella kansalaisten henkeä, omaisuutta ja työrauhaa.

Aktivistien palokuntia perusti ns. aktiivinen komitea, joka oli perustettu uudelleen keväällä 1917. Sen tavoitteena oli luoda Suomelle sotilaallisesti organisoitu järjestö. Komitea laati paalokunnille Voima 1906 -oppaan, joka sisälsi ohjeet taistelujärjestöjen organisoimisesta. Tarkoituksena oli jakaa maa piireihin, joilla oli omat piiriasiamiehet hankkimassa kuntiin pitäjänpäälliköitä muodostamaan paikallistoimikuntia. Toiminsa salattiin venäläisiltä naamioimalla se vapaaehtoisiksi palokunniksi tai urheiluseuroiksi. Organisointia varten perustettiin Uusi Metsätoimisto. Osastojen muodostaminen alkoi kesällä ja ensimmäinen paikallisjärjestö aloitti toimintansa 29.6. Lapualla vapaaehtoisena palokuntana. Ajatus palokunnista ei kuitenkaan kiinnostanut suuria kansanjoukkoja, vaan kiinnostavuus kohdistui lähinnä opiskelijoihin ja koululaisiin. Kesällä palokuntien miehet vaativat myös aseita kättöönsä, mutta niitä ei saatu ja kiinnostus lakkasi lopettaen toiminnan useissa paikoissa jo syksyllä.

Marraskuun suurlakon aikana työväen tekemät elintarvike- ja ase-etsinnät aiheuttivat porvarien keskuudessa pelkoa ja katkeruutta. Tarkastukset sujuivat yleensä ilman vastarintaa, mutta väkivaltaisuuksiakin esiintyi. Suurlakon aikana suojeluskunnat ja järjestyskaartit ajautuivat taisteluun viidellä paikkakunnalla. 21.11. eduskunnan porvariryhmät antoivat Suomen kansalle julistuksen, missä he tuomitsivat väkivaltaisuudet ja vaativat kuntia vastaamaan järjestyksestä. Suurlakon jälkeen Pohjanmaalle ja Karjalaan perustettiin suojeluskuntia. Vahvimpia suojeluskunta-alueita olivat Vaara, Etelä-Pohjanmaa, Viipuri ja Sortavala. Suojeluskuntaliikkeen sotilaallinen voima kasvoi mm. Saksasta saatujen aselastien ja Pietarista ostettujen aseiden avulla. Suojeluskunnista tuli virallisesti Suomen armeija 26.1.1918 senaatin antamalla julistuksella.

Kansalaissodan jälkeen suojeluskuntajoukot jäivät armeijan reserviksi. Hallituksen mukaan suojeluskuntien tarkoitus oli edistää kansalaisten puolustuskuntoisuutta ja turvata laillista yhteiskuntajärjestystä. Jäsenten fyysistä ja psyykksitä kuntoa suojeluskunnat hoitivat urheilu-, ampumakasvatus- ja valistustyöllä. Marraskuussa 1944 suojeluskuntajärjestö lakkautettiin välirauhan ehtojen mukaisesti.




Takaisin sivulle Itsenäinen tasavalta